Riemurallia hullujen kyydissä

Teatteriarvostelu Helsingin kaupunginteatterin näytelmästä Elling.

Viime syksynä Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut Tommi Auvisen ohjaama komedia Elling on hullunkurinen kuvaus kahden mielisairaan, elämästä vieraantuneen miehen pyrkimyksistä sopeutua arkielämään. Axel Hellsteniuksen kirjoittama näytelmä pohjautuu norjalaisen kirjailijan Ingvar Ambjørnsenin romaaniin Brøde i blodet (1996). Näytelmä sai kantaesityksensä Oslossa vuonna 1999.
    Riemuralli alkaa, kun Elling (Jouko Klemettilä) ja Kjell Bjarne (Tuomas Uusitalo) muuttavat mielisairaalasta Oslon kaupungin kustantamaan asuntoon. Elämästä vieraantuneiden ystävysten arki ei aluksi suju ollenkaan, ja puhelimen soiminenkin saa aikamiehet pakokauhun valtaan. Sosiaalityöntekijä Frank Åslilla (Eppu Salminen) on täysi työ saada heidät hoitamaan arkiaskareensa ja ottamaan kontaktia ulkomaailmaan. Katsojat saavat nauraa välillä kippurassa kaverusten klovnimaiselle hölmöilylle ja kummalliselle käytökselle.
    Ellingin ja Kjell Bjarnen tarina saa käänteen heidän tutustuessaan sattumalta yläkerran naapuriinsa Reidun Nordsletteniin (Marjut Toivanen). Heitä yhdistää se, ettei heistä kenenkään elämä ole ollut aivan mutkatonta. Reidun suhtautuu miehiin alusta alkaen vilpittömän ennakkoluulottomasti, ja hänestä välittyykin ehkä selkeimmin näytelmän sanoma. Katsojaa muistutetaan siitä, ettei ihmisiä tule tuomita ulkonäön eikä aina edes käytöksen perusteella. Kummallisen kuoren alta saattaa paljastua lämmin sydän.
    Katsojaa jäävät askarruttamaan tarinan avoimet kohdat. Näytelmän edetessä Ellingin ja Kjell Bjarnen historiasta ja mielisairauteen johtaneista syistä annetaan vihjeitä ja Ellingin kohdalla niille voidaan nauraakin.
    Lämminhenkisen näytelmän teemoiksi voidaan nostaa uuden ja pelottavan kohtaaminen ja siitä selviäminen sekä toisista välittäminen. Näytelmä osoittaa, että ystävien avulla mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi.
    Päänäyttelijöitä ei olisi voinut valita sopivammin. Klemettilä ja Uusitalo istuvat loistavasti rooleihinsa. Uusitalo tekee uskottavaa työtä eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä myöten. Klemettiläkin tuo sopivasti ylinäyttelemällä esiin Ellingin hauskimmat piirteet. Klemettilän ja Uusitalon ammattitaito toimii vankkana tukijalkana esitykselle. Marjut Toivanen käy esityksen aikana läpi muodonmuutoksia näytellen yläkerran naapurin lisäksi mielisairaalan hoitajaa ja tarjoilijaa.
    Näytelmän edetessä katsojan kuva hahmojen luonteista syvenee ja hän oppii ymmärtämään heitä paremmin. Käsikirjoitus ei kuitenkaan poraudu kovin syvälle heihin, ja hahmot jäävät aika yksipuolisiksi.
    Näytelmän dialogi on paikoin näppärää, mutta viihdyttävyys perustuu suurimmalta osin päähenkilöiden lapselliseen käytökseen ja tilannekomiikkaan. Useimmat vitseistä avautuvat kaiken ikäisille, ja siksi näytelmä viihdyttää varmasti pienempiäkin.
    Erityisiä lavasteita esityksessä ei ole, mutta Pasilan studion puitteita on osattu käyttää hyväksi katsomoa myöten. Rekvisiittaa on riittävästi ilmentämään vaihtuvia ympäristöjä.
    Mitään kovin syvällistä Ellingistä on turha hakea, mutta se palvelee loistavasti tarkoitustaan riemukkaana, kevyenä komediana, josta jää hyvä mieli.