Isänsä poika

Tämä novelli on kirjoitettu jonkun valmiin aloituksen jatkoksi, mutta on ihan hyvin ymmärrettävissä yksinäänkin.

Poika ummisti silmänsä ja pidätti hengitystään. Hän puristi tikaria kädessään rystyset valkoisina ja tärisi pelosta.                               
    "Eipäs torkuta vahdissa!" sotilas hänen edessään sanoi. "Tiedät, miten laiskureiden käy."
Hän ei tiedä, kuka olen, poika ajatteli ja veti syvään henkeä.
    "Mitä vahdittavaa täällä muka on?" poika kysyi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. "Siis... onko tästä jotain hyötyä?"                       
    "Kyllä se prinssi täältä vielä löytyy", sotilas sanoi ja kohensi ryhtiään. "Ei semmoinen 16-vuotias hemmoteltu kakara kauan raunioissa selviä. Poika tulee varmaan kohta itse luoksemme ruoan toivossa!"
    Hemmoteltu kakara? Pojan olisi tehnyt mieli väittää sotilaalle vastaan, mutta hän hillitsi itsensä. "Missä kuningas on?" poika kysyi.
    "Kuningas suunnittelee uutta linnaansa", sotilas kertoi.
Onko hän hengissä? Mikä onni, poika ajatteli helpottuneena.
    "Mutta se entinen tyranni on matkalla naapurikaupunkiin teloitettavaksi", sotilas jatkoi.
Poika luhistui polvilleen ja kalpeni.
    Ei, hän ajatteli. Olisihan se pitänyt arvata. Vanha kuningas saa väistyä.
    "Oletko sairas?" sotilas kysyi ja auttoi pojan takaisin jaloilleen.
    "En", poika vastasi. "Olen vain... nälkäinen."
Sotilas tarjosi pojalle leipää, ja poika meni takaisin kivimuurin raunioiden suojaan.

    Vielä eilen samaan aikaan linna oli seissyt jykevänä ja mahtavana joen rannalla. Kesken normaalin iltapäivän Gerdanan läänityksen ruhtinas hyökkäsi joukkoineen kuninkaan linnaan. Läpi yön jatkuneissa taisteluissa koko linna tuhottiin ja kuningas sekä muut vastarintaa tehneet vangittiin. Vain prinssi oli päässyt livahtamaan karkuun. Sotilaat eivät vieläkään tienneet, minne prinssi oli mennyt.
Poika nukahti ajatuksiinsa.

    Heti auringon noustessa poika varasti yhden sotilaiden ratsuista ja suuntasi matkansa kohti Gerdanaa.
Matka ei ollut pitkä, ja jo muutaman tunnin kuluttua poika oli perillä. Hän jätti hevosensa vankityrmän ovelle ja kokeili ovenkahvaa. Ovi oli lukossa.
Pian poika keksi sytyttää läheisen hevostallin tuleen. Kuivat heinät syttyivät helposti, ja pian koko talli loimusi.
    "Talli palaa! Talli palaa!" poika huusi, minkä kurkustaan sai.
Ilmeisesti huuto oli kantautunut vankityrmän käytäviin saakka, sillä pian tyrmän ovi lensi auki, ja vartija juoksi kummissaan ulos.
Poika käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryntäsi heti sisälle. Hän juoksi pitkin käytävää huutaen vangitun kuninkaan nimeä.
Lopulta aivan käytävän perältä kuului vastaus.
    "Ota avaimet vartijan pöydältä!" ääni sanoi.
Poika teki työtä käskettyä ja avasi vangille oven.
    "Isä!" poika hihkaisi kuninkaan nähdessään.
    "Lähdetään täältä!" kuningas sanoi.
Muiden vankien huutojen saattelemina he juoksivat ulos tunkkaisesta tyrmästä kirkkaaseen päivänvaloon.
He hyppäsivät ulkona odottaneen ratsun selkään ja katosivat metsän siimekseen.
Heitä ei ollut vielä lyöty, vaan taistelu oli vasta alkamassa.