Pariisin kukko

Teatteriarvostelu Georges Feydeaun näytelmästä Pariisin kukko (Le Dindon).

Georges Feydeau (1862 – 1921) oli ranskalainen näytelmäkirjailija. Hän kirjoitti elämänsä aikana yli 60 näytelmää, joista useimmat käsittelevät sukupuolten välisiä suhteita. Pariisin kukko (Le Dindon) on farssi, joka sai ensi-iltansa vuonna 1896. Frei Linqvist on ohjannut Ritva Arvelon suomentaman version Helsingin kaupungin teatterille.
    Lucienne Vatelin (Sara Paavolainen) on elegantti ranskalaisrouva, jota hänen miehensä ystävä Edmond Pontagnac (Risto Kaskilahti) ja nuori Ernest Rédillon (Sami Uotila) himoitsevat.  Kun herra Pontagnacin vaimo (Riitta Havukainen) saa kuulla miehensä uskottomuudesta, hän päättää kostaa samalla mitalla. Lucienne Vatelinin aviomies Crépin (Asko Sarkola) joutuu vaikeuksiin, kun englantilainen Maggy (Miitta Sorvali) saapuu Pariisiin ja pakottaa hänet uuteen syrjähyppyyn. Kun Lucienne saa kuulla Maggysta, hän ryhtyy vuorostaan kostotoimenpiteisiin. Lukuisten parinvaihtojen ja kommellusten jälkeen useimmat väärinkäsitykset selviävät, ja Vatelinit vannovat taas rakkautta toisilleen.
    Pariisin kukko on hulvaton kuvaus 1800-luvun lopun pariisilaisten ihmissuhdekiemuroista. Tarina on täynnä juonittelua, petoksia ja kostoa, mutta kaikki ne on kuvattu humoristisesti. Lukuisat erehdykset ja väärinkäsitykset johtavat herkullisiin tilanteisiin, välillä täyteen kaaokseen. Näytelmän dialogi on nokkela. Välillä hahmot joutuvat kiivaaseen väittelyyn ja välillä he joutuvat keksimään toinen toistaan ovelampia selityksiä selvitäkseen kiusallisissa tilanteissa. Hahmot ovat mielenkiintoisia, ja heillä on hauskoja ominaispiirteitä. Näytelmän lavastus ja puvustus on tehty huolella, ja niitä on ilo katsella.
    Kokonaisuudessaan Pariisin kukko on erittäin hauska ja viihdyttävä näytelmä, jonka katsoisin mielelläni toisenkin kerran.