Yön hiljaiset kulkijat

Harjoituksena kirjoitettu runoanalyysi. En muista enää tarkkaa tehtävänantoa, mutta runoa tuli luultavasti tarkastella puhujan näkökulmasta.

Lauri Pohjanpään runon Sytytä tähdet! kokoelmasta Mielialoja (1910) puhuja vetoaa lukijaan kaikkien elämässään eksyneiden, takaiskuja kokeneiden ja arjessaan taistelemaan joutuvien ihmisten puolesta. Lukijaa pyydetään avuksi taistelemaan heidän rinnallaan. Tällä perinteiseen asuun kirjoitetutulla runolla on tärkeä sanoma lukijalleen – lähimmäisenrakkaus. Yllätyin huomatessani, että runo on kirjoitettu jo viime vuosisadan alussa, sillä se kuvaa hyvin osuvasti myös nykyajan ihmisiä.
    Runon puhuja kertoo yössä kulkevista ihmisistä, mikä viittaa siihen, ettei onnen valo pääse loistamaan heidän elämäänsä. Lukijaa pyydetään tuomaan heidän tiellensä valoa sytyttämällä tähdet. Oikeastaan avunantaja voi itse olla kärsivälle tähti ja tuoda hänelle ripauksen sen auringon loisteesta, joka hänen elämästään puuttuu. Olennaista runossa on minusta se, että lukijaa pyydetään nimenomaan sytyttämään pimeyteen tähdet – ei aurinkoa. Auttajaa ei pyydetä tekemään ihmeitä. Pienikin apu ja myötäeläminen voi auttaa pahimman yli.
    Heti ensimmäisessä kappaleessa puhuja kertoo kärsijöiden eksyneen. Tienviitat eivät näytä heille tietä, eikä määränpäästä ole tietoa. Auttaja, tähti, voi valaista pimeää tietä ja johdattaa elämässään eksyneitä oikeaan suuntaan.
    Toisessa kappaleessa puhuja kertoo heidän, ”joita on monta, monta / yli laajan maan”, lankeavan kiviin, mutta nousevan uudestaan jaloilleen. Kiviin lankeaminen kuvaa epäonnistumisia – sekä itse aiheutettuja että itsestä riippumattomia. Yön kulkijat eivät ole luovuttajia. Vastoinkäymisistä huolimatta he jatkavat sisukkaasti eteenpäin.
    Viimeisessä kappaleessa puhuja toteaa, ettei kukaan näe näiden ihmisten taistelua. He kärsivät hiljaa arjessaan. Hyväosaisia kritisoidaan sokeudesta kärsiviä kohtaan. Runo patistaa lukijaa avaamaan silmät ja näkemään avun tarpeen ympärillään. Ihmisten tulisi jakaa lähimmäistensä kärsimysten taakkaa tarjoamalla apuaan esimerkiksi keskustelun muodossa.
    Runo nostaa kärsijöistä esille selkeästi suomalaisina pidettäviä piirteitä: peräänantamattoman sisukkuuden ja sulkeutuneisuuden. Minulle tulee runosta väistämättä mieleen, että myös kärsijöiden tulisi oppia jotakin. Ei kannata taistella hiljaa hammasta purren vaan rohjeta tarvittaessa itse pyytämään apua. Ihmisen vahvuutta on myös kyky hyväksyä ja tunnustaa omat heikkoutensa. Silloin auttajienkin on helpompi lähestyä kärsivää.
    Pohjanpään runon sanomaa ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Maailmassa tulee aina olemaan kärsimystä – erilaisissa mittasuhteissa. Ensimmäinen ja tärkein askel tiellä parempaan on ymmärrys. Ihmisten tulee oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiaan sekä hyväksymään toistensa heikkoudet. Yhdessä voimme olla vahvoja.